3.6.1992

Oulun raastuvanoikeuden päätös 29.8.1989

Virallisen syyttäjän ja asianomistajien A:n oikeudenomistajien vaadittua B:lle rangaistusta taposta raastuvanoikeus on katsonut selvitetyksi, että B:n ja A:n kesken oli 18.7.1989 Oulussa osoitteessa Pilkkitie 2 C sijaitsevan asunnon pihalla syntynyt erimielisyyttä. Sen aikana A oli tahallaan lyönyt B:tä kahdesti kasvoihin ja B tahallaan lyönyt sanotusta asunnosta ottamallaan hedelmäveitsen tyyppisellä veitsellä, jonka terän pituus lyhimmältä kohdaltaan oli noin 62 millimetriä ja pisimmältä kohdaltaan 77 millimetriä, A:ta alavatsaan aiheuttaen A:lle noin 2 senttimetrin viiltohaavan oikeaan lonkkavaltimoon, noin 3 senttimetrin viiltohaavan oikeaan lonkkalaskimoon sekä pistovamman vatsa-aortan päähän, joihin vammoihin A oli samana iltana sairaalassa kuollut.

Koska edellä mainitussa pahoinpitelyssä oli käytetty asetta, tekoa oli huomioon ottaen rikokseen johtaneet ja siitä ilmenevät seikat kokonaisuudessaan, pidettävä törkeänä, mutta sen sijaan oli jäänyt näyttämättä, että B olisi tahallaan surmannut A:n tai että B:n olisi täytynyt käsittää, että hedelmäveitsellä alavatsaan pistosta seuraisi kuolema.

B:n aikaisempi rikollisuus, rikosten luonne ja lukumäärä huomioon ottaen, osoitti tekijässään ilmeistä piittaamattomuutta lain kielloista ja käskyistä ja oli siten rangaistuksen koventamisperuste.

Tämän vuoksi raastuvanoikeus, hyläten syytteen enemmälti, on tuominnut B:n rikoslain 21 luvun 6 §:n 1 momentin ja 9 §:n, 7 luvun 1 §:n ja 6 luvun 2 §:n 4 kohdan nojalla yksin teoin tehdyistä törkeästä pahoinpitelystä ja kuolemantuottamuksesta 3 vuodeksi 6 kuukaudeksi vankeuteen, josta rikoslain 3 luvun 11 §:n nojalla oli vähennetty vapaudenmenetysaikaa 18.7.-28.8.1989 vastaavat 1 kuukausi 11 päivää. B on velvoitettu korvaamaan valtiolle ruumiinavaus- ja todistelukustannukset 886,44 markkaa sekä A:n oikeudenomistajille hautauskulut 7 015 ja oikeudenkäyntikulut 500 markkaa.

Rovaniemen hovioikeuden päätös 12.2.1990

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi virallinen syyttäjä ja B olivat saattaneet jutun, on toimitettuaan asiassa suullisen kuulustelun päätöksensä perusteluissa lausunut seuraavaa:

B on kertonut, että hän oli istunut Eino Suorsa -nimisen henkilön asunnossa asunnon keittiön ikkunan edessä olleen pöydän ääressä, kun keittiön ikkunan taakse oli tullut A, jonka kanssa B:llä oli hetkeä aikaisemmin ollut riitaa. A oli takonut ikkunaa päästäkseen sisälle asuntoon. B oli kieltänyt Suorsaa avaamasta ovea, koska hän oli pelännyt A:ta. Suorsa oli kuitenkin lähtenyt avaamaan ovea ja B oli noussut ylös pöydästä. B oli ajatellut, että A käy hänen kimppuunsa, koska tämä oli ollut pahalla päällä. Tämän vuoksi B oli ottanut keittiön pesualtaasta haarukan ja lusikkalaatikosta hänen siellä näkemänsä veitsen, mitkä esineet B oli pannut päällään olleen takin povitaskuun. A:n päästyä sisälle asuntoon hän oli välittömästi käynyt B:n kimppuun. B oli kuitenkin saanut A:n rauhoittumaan, minkä jälkeen B oli yrittänyt poistua asunnosta yhdessä vaimonsa kanssa. Vaimo oli kuitenkin saanut asunnon ulko-ovella epilepsiakohtauksen, minkä vuoksi hän oli kaatunut maahan. Sisällä asunnossa ollut A oli tullut ulos ja väittänyt, että B oli pahoinpidellyt vaimoaan. A oli tässä yhteydessä painanut B:tä ja tämän vaimoa rakennuksen tiiliseinää vasten lyöden B:tä nyrkillä kaksi kertaa kasvoihin. B on kertonut, että hän oli pannut kätensä povitaskuun ja vetänyt sieltä ensimmäisen käteensä osuneen esineen tuikaten A:ta tällä esineellä. Esine oli ollut B:n Suorsan lusikkalaatikosta ottama veitsi.

B on kertonut tuikanneensa A:ta veitsellä päästäkseen pakoon väkivaltaisesti käyttäytynyttä A:ta sekä voidakseen perääntyä ja poistua paikalta. B on väittänyt tuikanneensa A:ta ainoastaan hätävarjelukseksi.

B on lyönyt A:ta raastuvanoikeuden päätöksessä kuvatulla veitsellä. Ruumiinavauspöytäkirjan mukaan B:n pisto on osunut A:n alavatsaan navasta noin 3 senttimetriä oikealle alaviistoon. B:n isku on lävistänyt A:n päällä olleen nahkapuseron tunkeutuen noin 13-14 senttimetrin syvyyteen A:n vatsaontelon sisään aiheuttaen A:lle raastuvanoikeuden päätöksessä kerrotut vammat.

Raastuvanoikeudessa ja hovioikeudessa on todistajana kuultu A:lle ruumiinavauksen suorittanutta professori Jorma Ilmari Hirvosta. Hirvosen käsityksen mukaan lyönnin oli täytynyt olla voimakas, koska se oli ulottunut A:n vatsaontelon takaosaan lähes selkärankaan asti.

B:n oli täytynyt käsittää, että kerrotusta alavatsaan suuntautuvasta voimakkaasta lyönnistä varsin todennäköisesti seurasi kuolema. Se, että B oli siitä huolimatta edellä kerrotulla tavalla lyönyt A:ta voimakkaalla lyönnillä veitsellä osoitti, että hän oli suhtautunut A:n kuoleman mahdollisuuteen hyväksyvästi tai välinpitämättömästi.

Asiassa ilmitulleet seikat eivät tukeneet B:n väitettä siitä, että hän olisi toiminut hätävarjelutilanteessa. Nuo seikat eivät myöskään tukeneet sitä B:n hovioikeuden suullisessa käsittelyssä tekemää väitettä, että hän olisi teon tehdessään ollut täyttä ymmärrystä vailla.

Edellä olevan perusteella hovioikeus on katsonut, että B oli raastuvanoikeuden päätöksessä kerrotulla tavalla veitsellä lyömällä tahallaan surmannut A:n.

Tämän vuoksi hovioikeus on muuttanut raastuvanoikeuden päätöstä siten, että B tuomittiin raastuvanoikeuden hänen syykseen lukemista rikoksista tuomitseman rangaistuksen asemasta rikoslain 21 luvun 1 §:n 1 momentin ja 6 luvun 2 §:n 4 kohdan nojalla taposta 9 vuodeksi vankeuteen, josta rikoslain 3 luvun 11 §:n nojalla on vähennetty raastuvanoikeuden suorittaman vähennyksen asemasta vapaudenmenetysaikaa 1.1.-11.2.1990 vastaavat 1 kuukausi 11 päivää ja lisäksi hänet on velvoitettu korvaamaan valtiolle todistelukustannukset hovioikeudessa 307 markkaa.

Perustelut

B on hovioikeuden katsomin tavoin syyllistynyt tappoon. Tekoon on oleellisesti myötävaikuttanut hovioikeuden päätöksestä ilmenevä A:n väkivaltainen käyttäytyminen, johon B:n ei ole näytetty osaltaan antaneen aihetta. Olosuhteet eivät ole olleet sellaiset, että B on ollut hätävarjelutilanteessa tai että teko on tehty erittäin lieventävien asianhaarojen vallitessa. B on tosin toiminut täydessä ymmärryksessä, mutta hänen mielentilansa on siitä annetun lausunnon mukaan ollut lähellä täyttä ymmärrystä vailla olevan rajaa.

B on tosin jutussa esitetyn rikosrekisteri-ilmoituksen mukaan vuoden 1978 jälkeen tuomittu vapausrangaistuksiin muun muassa ryöstöistä ja pahoinpitelystä. Nyt kysymyksessä oleva teko ei kuitenkaan, ottaen huomioon siihen liittyneet olosuhteet, osoita hänessä tietoista haluttomuutta noudattaa lakia. B:n aikaisempi rikollisuus ei siten tässä asiassa ole rangaistuksen koventamisperuste.

Taposta rangaistukseksi säädetyn vankeusrangaistuksen vähimmäisaika on kahdeksan vuotta. Korkein oikeus katsoo, että huomioon ottaen tekoon johtaneet olosuhteet, A:n väkivaltainen käyttäytyminen B:tä kohtaan ja B:n alentunut kyky arvioida tekoaan vallinneessa tilanteessa, sovellettavaksi tulevan lainsäännöksen mukainen vankeusrangaistuksen vähimmäisaika ei ole oikeassa suhteessa hänen tekonsa kokonaisarvosteluun. Tämän vuoksi ja kun myöskään yleinen etu ei muuta vaadi, B voidaan tuomita rikoslain 3 luvun 5 §:n 2 momentin nojalla laissa säädettyä vähimmäisaikaa lyhyempään rangaistukseen.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöstä muutetaan siten, että B tuomitaan rikoslain 21 luvun 1 §:n 1 momentin, 3 luvun 5 §:n 2 momentin ja 6 luvun 3 §:n 1 kohdan nojalla taposta 6 vuodeksi vankeuteen. Tuomitusta rangaistuksesta on tehtävä hovioikeuden määräämä vapaudenmenetystä koskeva vähennys. Tuomittujen korvausten osalta hovioikeuden päätös jää pysyväksi.

Asian laatuun katsoen C saa kärsiä täällä olleet kulunsa omana vahinkonaan.